Ricardo Reisin viimeinen vuosi. Romaani Euroopasta ja Lissabonista vuonna 1936. Näin erikoista kirjaa en ole kyllä aiemmin lukenut. Todella monipolvinen ja viihdyttävä. Loistavia huomioita. Kielikuvat toinen toistaan nerokkaampia. Kirjan kirjoittaja José Saramago on mestarikertoja. Välillä unohdan kuka tässä on kirjoittaja Saramago vai…lääkäri Ricardo Reis, joka tapaa runoilija Fernando Pessoan!
Toisaalta Ricardo Reis on yksi Fernando Pessoan – ihan todellisen portugalilaisen runoilijan – alter ego. Tämä portugalilainen runoilija on tunnettu siitä, että hän käytti elinaikanaan heteronyymejä, joita hänellä oli – niin olen antanut kertoa itselleni – 72 erilaista hahmoa. Heteronyymi on kirjailijan luoma kuvitteellinen hahmo, jonka avulla hän kuvailee omia erilaisia luonteenpiirteitään. Pessoan hahmot jopa kiistelivät keskenään lehtien palstoilla.
Kirjan päähenkilö on siis Ricardo Reis, lääkäri joka palaa Rio de Janeirosta 16 vuoden jälkeen kotimaahansa Portugaliin. Asettuu Lissabonissa erääseen hotelliin asumaan. Hotellin johtaja Salvador on oikea tietokirja, hän tuntee asiakkaansa ja heidän tottumuksensa. Jos hänelle ei ole uskottu jotain uutista, hän pahastuu…mutta Salvador tointui mielipahastaan nopeammin kuin ehdimme kertomaan siitä ja ilmaisi hyväluonteisena ihmisenä tyytyväisyytensä ylistämällä... Kirja on täynnä hienoja kuvauksia, pieniä eleitä, joista voi tehdä johtopäätöksiä, kuinka ihmisten väliset suhteet etenevät. Ja lausahduksia.
Ei ole mitään kalliimpaa kuin ilmainen!
Muistilla voi olla haukan terävä katse!
Avuntarjouksiksi naamioituja toiveita!
… vammasta ei keskustella, koska hirtetyn talossa on puhuttu köydestä jo liikaakin...kuten sanonta kuuluu.
Saramagon kirja on loistava tutkielma ihmisluonteesta ja sen heikkouksista kiedottuna satiiriseen kaapuun: ...niin se on lähes aina, ihminen kiduttaa itseään, on huolissaan ja pelkää pahinta, ajattelee, että maailma vaatii hänet tilille ja pyytää todisteita, kun todellisuudessa maailma menee jo menojaan miettien aivan muita asioita.
Henkilökuvauksen tyylinäyte Portugalin maatalousministeristä: … yksikään vehnänjyvä ei osaisi itää Euroopassa tai maailmassa ilman häntä!
Teatterinäytöksen jälkeen herra Sampaio kysyy, haluaisiko tohtori Reis lähteä samaa matkaa hotellille hänen ja tyttärensä seuraksi, mutta Reis kieltäytyy itsekseen aprikoiden, ettei herra Sampaio olisi halunnut jättää tytärtään takapenkille lähes vieraan miehen seuraan, mutta ei toisaalta etupenkillekään…
Ricardo Reis miettii: ‘ei ihmistä kutsuta kyytiin ja käsketä käymään etupenkille, taksamittarin viereen…Pohdiskelut tuntuvat aivan arkipäiväisiltä, silti ne on puettu jotenkin kiehtovana jatkumona saaden lukijansa pauloihin.
Spekulointi jatkuu: kutsun esittänyt, joka haluaa tosissaan maksaa: ‘... takapenkkiläinen (siinä tapauksessa, että herra Sampaio istuisi takana tyttärensä kanssa) varoittaisi kuljettajaa ottamasta rahaa tuolta herralta, kyllä minä maksan, ja kuljettaja odottaisi kärsivällisesti, että herrat pääsisivät viimeinkin yhteisymmärrykseen, sellaisia kinasteluja on kuultu tuhansia kertoja… taksien elämä on täynnä naurettavia välikohtauksia.‘ Olen itsekin ollut osallisena joissakin.
Eräskin alkoi Välimeren risteilyllä. Laiva oli yön aikana seilannut Napolista Tunisin satamaan. Olimme olleet koko päivän ‘mattoja etsimässä’ kaupungin basaareissa. Ja joku seurueesta oli aina kadoksissa.
Illansuussa koitti aika lähteä laivaan. Mutta taksit eivät pysähtyneet kohdallemme, ne hyrräsivät joka puolella täynnä matkustajia. Kului tunti ja toinen, hämärä laskeutui, tuska nousi! Vävy juoksi matkatoimistoon tilaamaan autoa, se ei kuitenkaan ilmestynyt. Aloimme kaivella esiin luottokorttejamme. Olivatko ne mukana vai laivassa? Näytti jo siltä, että jäämme Tunisiin yöksi.
Menin lopulta täyteen pakatun auton luo ja sanoin, voitko auttaa, emme saa taksia ja laiva lähtee kohta! Kuljettaja kysyi vain mikä laiva? – Grand Holiday….hän hyppäsi autosta, pysäytti toisen vuokra-auton ja yhdessä ne keplottelivat meidät kaikki kahteen pirssiin, toiseen jäi englantilainen pariskunta takapenkille.
Miten tämä liittyy tuohon kinasteluun, jota Ricardo Reis kävi mielessään herra Sampaion kanssa? Siten, että vaikka olimme pinteessä ja aikaa oli niukalti, espanjalaiset ystävämme alkoivat vasta lämmetä ja käydä kauppaa matkan hinnasta! Ei tule kuuloonkaan! Käsiä leviteltiin teatraalisesti ja esitettiin vastalauseita. Aikaa tärvääntyi. Käännettiin kuskille selkä ja voivoteltiin hintaa! Madre mia! Lopulta sopu syntyi ja neuvottelijat näyttivät tyytyväistä naamaa! Minä olisin maksanut vaikka tuplahinnan, kunhan vain ehditään laivaan!
Liikenneruuhkat ohitettiin hitaasti ja hermot olivat pinnassa ehditäänkö ajoissa. Kun lähestyttiin laivaa, kuski ilmoitti, ettei hän saa ajaa tälle alueelle, mitä, mitä!!! Meidät jätettiin sadan metrin päähän laivasta ja neuvottiin oikotie. Siinä vaiheessa ajattelin, että meidät tuotiin ryöstettäväksi tänne pimeälle kujalle! Mutta ei – siinä laiva oli. Puolijuoksua noususillalle. Kirjauduttiin sisään 10 minuuttia ennen kuin laiva nosti ankkurit! Hyvästi Tunisia! Keula kohti Baleaarien saaria ja Barcelonaa!
Jatkan ihastuttavaa matkaani Ricardo Reisin kanssa. Tulkaa mukaan!
Marja-Leena
LUE MYÖS: