Arpaonnea

Oletko koskaan osallistunut tv:n tietovisaan? Sellaiseen jossa nuori nainen puhuu taukoamatta ja yrittää saada katsojat soittamaan ohjelmaan. Voitat tietyn summan rahaa, kun vastaa oikein kysymykseen. Okei – kysymys: mitkä 5 kaupunkia löydät ruudukosta, joka oli näkyvillä muutaman sekunnin, katosi ja ilmestyi taas muutamaksi sekunniksi.

Näin heti ensi silmäyksellä 3 kaupunkia, ne olivat Espoo, Kuopio ja Mikkeli. Neljäskin löytyi seuraavassa väläyksessä. Se oli Joensuu. Viides oli vaikeampi. Otin valokuvan ruudusta, niin pääsin katsomaan arvoitusta vähän kauemmin kuin sekunnin. Viides: Helsinki. Kun voittosumma oli kohonnut 70 eurosta 700 euroon, päätin soittaa ohjelmaan, koska kukaan ei ollut tiennyt vielä noita voittoisia kaupunkeja, luulin! Mutta kun soitat, arvotaan – vastataanko soittoosi. Minulla ei ollut onnea!

Pelin henki on se, että yllytetään mahdollisimman monia kilauttamaan ja mahdollisimman monta kertaa, koska jokainen uusi soitto tuottaa ohjelmaan lisää voittoja. En pirauttanut toista kertaa, eurot voi käyttää paremminkin. Teenkin sudokua tai sanaristikoita. Tai kudon sukkia.

Kanadalainen novellisti

Suositeltu kirjailija. Jostain kumman syystä minulle jäi epäselväksi, että Munro on novellisti. Onneksi.

Olen kartellut novelleja – novellikammo syntyi koulussa – silloin piti lukea kaksi ranskalaisen Guy de Maupassant’in teosta. Eivätkä nuo ruskeakantiset kirjat avautuneet minulle. Kummiteltuaan vuosikymmeniä kirjahyllyssäni ne päätyivät kirpputorille.

Alice Munron kertomuskokoelma Liian paljon onnea (Too Much Happiness, 2009) alkaa raastavasti. Melkein toivoin, etten olisi aloittanutkaan lukea Ulottuvuuksia. Rankka tarina, mutta se etenee sielukkaasti ja päättyy yllättävästi. Kokoelman viimeinen Liian paljon onnea on hyvin surumielinen. Olikin aika päästää irti novellikammosta ja Alice Munro sai sen aikaan – minulla kävi tuuri – Que morro!

Marja-Leena