Kesälukemista lentomatkalla
Lomalennon aikana on matkaseurana veljeni Jussin suosittelema kirjailija, kolumbialainen nobelisti Gabriel Garciá Márquez ja hänen teoksensa Sadan vuoden yksinäisyys (Cien años de soledad).
Luin ensin hänen teoksensa Uutinen ihmisryöstöstä, jota kirjailija itse kuvaa ‘Olen kirjoittanut rankimman ja murheellisimman kirjani’.
Kun sain käsiini 1967 ilmestyneen latinalaisen Amerikan kirjallisuuden klassikon Sadan vuoden yksinäisyys, piti oikein wikistä kurkata, mitä maaginen realismi kirjallisuuden lajina tarkoittaa: realistiseen kerrontaan yhdistetään fantasiaa ja surrealismia tai muita vaikeasti selitettäviä aineksia.
Kirjan tapahtumat sattuvat huohottavan viidakon keskellä kyläpahasessa nimeltä Macondo. Matti Rossi on kääntäjänä tehnyt vaikuttavan työn ja tulos on mitä herkullisin, adjektiivit ja verbit osuvat naulan kantaan!
Kirja on latinalaisen Amerikan vuosisadan tunnetuin kirja, koska se kiteyttää Kolumbian tai koko latinalaisen Amerikan historian – vertauskuvallisesti – sotineen, banaaniplantaaseineen ja työläisten joukkomurhineen. Kirjan ensimmäinen osa kertoo Macondon perustamisesta, toinen osa sisällissodasta ja eversti Aureliano Buendíasta, kolmas osa banaaniviljelmästä ja neljäs osa Macondon lopusta.
Jos olet lukenut Haruki Murakamia, hän edustaa samaa tyylilajia. Samoin kuin Jorge Luis Borges’in Haarautuvien polkujen puutarha – kirja oli vähän vaikeaselkoinen mutta kiinnostava. Portugalilainen José Saramago kirjoittaa historiaa uusiksi teoksessa Lissabonin piirityksen kirjuri. Hänen omintakeinen Eurooppa kuvauksensa kirjassa Ricardo Reisin viimeinen vuosi on riemastuttava.
Jatkan kesäistä matkaani kirjojen ja kotimaan virikkeiden houkuttamina. Saanko teistä matkaseuraa?
Automatkalla Suomessa
Kesäinen automatka itäiseen Suomeen on mitä virkistävin: sellainen jolloin koskaan et ole yksin – et edes hampaidenpesun aikana. Maisemat hivelevät silmää, tasaista maata ei näy – ainoastaan järviä ja vaaroja. Siitä tuleekin mieleen pohjalainen perhe, joka Kolilla juoksi riemusta kiljuen alamäkeä – perheen äiti viimeisenä, ja huusi ohimennessään ‘meillä ei ole mäkiä Pohjanmaalla!’
Torikahvit on ehdoton. Nousemme autosta teatterin luona Elielinaukiolla ja leivonnaisten tuoksu voimistuu – ihan varmasti lähestytään Joensuun toria.
Aamulla porhallettiin itsepalvelupesulaan. Ohjeissa luki, että pesukoneisiin ei saa laittaa hevosenloimia! Selvästi maaseutukaupungin vaaroja. Ihanaa. Seuraavaksi on kutsuttu jäätelökekkereihin, sitä ei voi vastustaa. Ja illalla löydettiin itsemme lettukesteistä. Siinä välissä pelataan pesäpalloa, ja kannustushuudot raikuvat kesäillassa, jos lyöjä onnistuu sisävuoron aikana.
Naapurin kanssa päivitetään kuulumiset, orapihlaja-aita sekin lyhenee, rännit puhdistetaan, ruoho leikataan, kukkapenkit hoidetaan, marjat kerätään (torilta), hillot ja mehut tulevat lähes valmiina siskon puskista – ikkunat jäi pesemättä – kaikkea ei ehdi edes viikossa. Alvar Aalto on kuulemma sanonut, ettei ikkunoita pidä pestä, silloin valo siivilöityy kauniimmin niiden läpi. Kelpaa hyvin!
Uimareissut Aittolammelle ja Linnunlahden uimarannalle tervehdyttävät kaikin puolin. Makkarat paistuvat ja maistuvat erämökillä. Siellä ei kuulu kuin luonnon omat äänet: veden liplatus ja kuikan viiltävän kaunis valitus. Parhaat löylyt sain puukiukaan löylyissä. Koiraystäviä tervehditään kotimatkalla.
Sinä se olet kova tyttö ajelemaan, sanoo naapuri, kun palaan kantaen matkakuormaa.
Marja-Leena