Nyt on se aika vuodesta, jolloin postikortteja lähetellään – jos lähetellään. Saajalleen ne tuottavat paljon iloa! Onneksi perinne elää vahvana.
1970-luvun kirjeitä ja kortteja pelmahti kirstusta. Löysin vanhoja kirjoittamiani kirjeitä! Uteliaisuuteni heräsi uuteen aamuun. Äitini ja anoppini olivat säästäneet kirjeeni, postikorttini ja sähkösanoman tai sitten he olivat yksinkertaisesti unohtaneet ne kirstun pohjalle.
Digiajan ihmiset eivät voi käsittää, että kaukopuhelut piti tilata operaattorilta! Ulkomaille tai ulkomailta tilattuna odotusaika saattoi venyä 8 tuntiin ehkä enemmänkin – pikapuhelut menivät aina edelle ja hinta oli melkoisen kuormittava. Sitten suuntanumerot tulivat vähitellen käyttöön koko maassa ja jokainen voi pirauttaa minne tahansa operaattorista välittämättä. 1980-luvulla saimme ostettua autopuhelimen. Alkuun sitä myytiin vain y-tunnuksen omistaville ja siihen tarvitsi lunastaa radiolupa.
Kirjeitä Bostonista
Tammikuussa, 1970 näin Bostonissa tv:stä lastenohjelman Sesame Street. Siinä oli mukana Barbara Helsingius. Juontaja kysyi mitä umbrella on suomeksi. Barbara sanoi hitaasti sateenvarjo. Ja juontaja toisti sateenvarjo.
Kirje helmikuussa 1970: Kyllä tämä perhe on aika rikas. Näillä on 13 huonetta + 4 kylpyhuonetta. Ja hirveän iso puutarha. Mulla on myös oma huone ja kylpyhuone. Heillä on kaksi televisiota, toinen on väri-tv. Sekä kaksi autoa toinen Mustang avoauto ja toinen Plymouth. Muistan hyvin sen ihmetykseni, autotallin ovet avautuivat kauko-ohjaimella. Isäntä on oikein ystävällinen, hän kyselee haluanko kahvia ja ostaa suklaata ja keksejä. Kun kerroin hänelle, etten ymmärrä aina puhelimessa, mitä ne sanovat kun puhuvat niin nopeasti. Hän sanoi: puhu sinä oikein nopeasti suomea niin kyllä ne sitten lopettavat vuodattelunsa. Ruoka on täällä myös ihan erilaista. Yleensä kaikki ovat valmiiksi laitettuja, ei tarvitse kuin lämmittää. Kaikissa amer. perheissä on 2 isoa jääkaappia. Täälläkin ne ovat 4 kertaa suurempia kuin kotona siellä. Kokonaiset maissit ovat hurjan hyviä. Suomessa niitä ei saa lainkaan. Kaikenlaisia pudding’a ja jellow’a. Ja lihaa he syövät kamalasti sekä kanaa. Alussa oikein yökötti kaikki imelät vanukkaat, mutta nyt on jo tottunut. Joka aamu maitomies tuo 3 pulloa oven taakse. Puhelimetkin ovat vähän erilaisia kuin Suomessa. Ei pyöritetä numeroita, painellaan vain näppäimiä. Numeroiden lisäksi niissä on aakkoset.
Perjantain sapatti-illalliset ovat vieläkin muistissa. Ainoa asia, joka minua on siinä vaivannut, etten vielä hallinnut sanaa please. Jälkeen päin olen ollut kamalan nolona, kun tajusin kuinka epäkohteliasta se on jättää pois! Käyn kahdesti viikossa englannin kielen kursseilla Newton High Schoolissa. Ja tapaan suomalaisia: Sinikka L ja Ulla K. Lisäksi kävin englanninkielen kursseilla Harvardin yliopistolla.
Menen ranskalaisen Marien kanssa katsomaan Robert Redfordin elokuvaa: teatterissa saa tupakoida! Ihmettelen myös sitä, kun tv:ssä näytetään elokuvia, jotka olivat olleet teatterissa 1/2 vuotta aiemmin. Suomessa vain elokuvia, jotka olivat ilmestyneet valkokankaalle yli 10 vuotta aiemmin näytettiin tv:ssä. Autot ovat niin halpoja. Yleensä jos ajaa kolarin, ei ne koskaan korjaile autoaan. Nämä ajavat niin kauan kuin pääsee ja heittävät pois sitten. Hyvin tyypillistä amerikkalaista ovat Turnpike’t. Monessa kohdin tiellä on puomit ja täytyy maksaa 25 centtiä, että pääsee ohittamaan sen.
Seuraavassa kirjeessä parin viikon päästä olen ostanut kreppisukat, jotka maksoivat 3-4 dollaria. Kaikilla naisilla onkin kamalia sukkahousuja ja rikkonaisia kaiken lisäksi. Tällaisia olen päivitellyt. Sairastuin anginaan. Olin oikein ylpeä kielitaidostani kun ymmärsin, että lääkäri kysyi olenko allerginen penisilliinille!
Kävin siskoni Sinikan luona New York Cityssä. Toisinaan lensin Eastern Arlinesilla, joskus menin bussilla. Ensimmäisellä kerralla lentokentällä olin kamalan kiireissäni tiskillä, että ehtisin koneeseen. Virkailija kysyi miksi? En tajunnut, että kun lähtöportilla ollut kone tuli täyteen matkustajista, siihen rullasi seuraava kone, jne. jatkuvana virtana! Sain myös nuorisoalennuksen. Bussimatkasta NYC:iin jäi hyvin elävästi mieleen, kun bussi ajoi Harlemin läpi, siellä roihusi tulipalo, lieskat löivät ikkunoista! Ei mitenkään epätavallista, mutta minulle kyllä!
Kirjeitä Long Islandilta
Postikortti East Hampton kesäkuu 1970: Kiitokset kirjeestäsi. Täällä on yli 30 astetta lämmintä. Olen ruskettunut melkoisesti. Hyvää kesän jatkoa.
Kesän korvalla kävin norjalaisen Trinen kanssa NYC:ssä yökerhossa nimeltä Cobacabana, Paul Anka lauloi lavalla. Meillä oli pöytä ihan lähellä esiintymislavaa, mutta vähän sivussa.
Kesäkuu 1970 East Hampton Amagansett: Luin yhdestä amerikkalaisesta kuvalehdestä Suomesta, oli pitkä kirjoitus, ja eräässä toisessa lehdessä oli n. 40 sivua Suomesta. Täällä oli vieraita viikonloppuna ja näytin Me Naiset -lehteä niille. Sanoivat lähtevänsä Suomeen, on kuulemma kauniita maisemia ja tyttöjä. New Yorkissa on eräs suomalainen kauppa, josta voi ostaa lehtiä (ovat n. kuukauden vanhoja) ja koruja ym. Mulla on nyt kamera ja aion ottaa lisää kuvia. Long Island on kyllä kauneinta seutua, mitä olen nähnyt. Täällä on paljon rauhoitusalueita, joissa on joutsenia, ankkoja, sorsia, kauriita ja joitakin puhveleita myös. Eräs puhveli (se on isompi härkää ja hyvin harvinainen) meinasi tappaa yhden turistin, joka yritti kuvata sitä. Jos hai-kaloja on rantavesissä, rantapartio tulee varoittamaan uimareita. Eräänä päivänä näin jotain mustaa vedessä ja kiljaisin ‘hai’! Kaikilla oli hauskaa, kun huomattiin, että se olikin puutukki. Pelottelivat minua aina, että hai tulee ja syö sinut!
Kesäkuu 1970: Siskoni Sinikka soitti, ja kysyi arvaa mikä päivä tänään on. Sanoin en tiedä. Silloin oli juhannusaatto! Joka päivä monta kertaa olen uinut uima-altaassa. Ja nyt sain korvatulehduksen, enkä voi uida enää moneen viikkoon. Ei se ole kovin paha, mutta lääkäri sanoi, että ei ole hyväksi, jos vettä menee korvaan.
Heinäkuu 1970: Minun korvani on nyt kunnossa. Tänään lääkäri tarkasti sen ja sanoi, että kunnossa on! Täällä on niin kuuma, ettei jaksa paljon eviään liikutella. Tuntee itsensä ihan sairaaksi keskipäivisin, kun aurinko porottaa.
Heinäkuu 1970 käväisen NYC:ssä: Täällä on kauhean kuuma. Yöllä ei osaa nukkua ja janottaa koko ajan. Lehdissä on ollut paljon ilman saastumisesta New York Cityssä. Monet ovat sairastuneet. Mullakin on ollut monta päivää kauhea päänsärky ja vesi valuu silmistä. Sisälläkin täytyy pitää aurinkolaseja.
Amerikkalaiset pitävät suomalaisista. Täällä (Amagansett) oli eräs mies, joka on Suomen Amerikan suurlähettilään Max Jakobsonin tuttava. Hän sanoi, että kaikki suomalaiset ovat ystävällisiä ja muisti, että suomalaiset maksoivat sotavelkansa. Eipä ne muuta paljon Suomesta tiedäkään! Jotkut tietävät hyvinkin paljon, mutta kannattaako enää riidellä itsensä kanssa tästä? Nuorena on ollut aika varmoja mielipiteitä, vai mitä?
Elokuussa 1970: vierailin siskoni Sinikan luona vastakkaisella puolella Long Islandia. Talo oli merenlahden rannalla. Hän oli yksin siellä noin 20 huoneen talossa. Kävimme uimassa ja otimme valokuvia. Maisemat olivat kuin Suomessa. Tänään oli kauhea ukonilma. Talo tärisi ja ikkunat helisivät ja merellä oli kamala myrsky. Kuulosti kuin olisi ollut ilmataistelu. Enhän minä edes tiedä miltä ilmataistelu kuulostaa. Tämä koko matka on ollut kuin unelmaa. Ei oikein osaa kirjoittaa kaikesta, mitä on nähnyt. Meillä oli kutsut n. 30 hengelle. Oli hälinää. Kaikkein parasta oli ruoka. Syötiin vesimeloneja, kantalooppeja, avokadoja, ananasta kaikenlaisia erikoisia hedelmiä, joita en ollut edes nähnyt ikinä. Talon isäntä omistaa ison levykokoelman ja hän lupasi nauhoittaa parhaita levyjä, niin lähetän sen nauhan sitten teille. Syyskuun 13.päivä muutan Floridaan.
Elokuussa 1970 Amagansett: Olen saanut soitettua kotiin ja olin oikein onnellinen kuullessani teidän kaikkien äänen. Minulle tuli varmaan aikamoinen lasku. Muistan, että se maksoi noin 80 dollaria eli kaikki viikkorahani menivät siihen. Tilasin puhelun operaattorilta aikaisin aamulla ja se yhdistettiin lopulta tunteja myöhemmin. Kuuluvuus oli hyvä. Täällä on vain kuumempi päivä päivältä. Kävin eilen hammaslääkärissä. Hän otti yhden hampaan. Ei ole kärsinyt syödä sen jälkeen. Noin kuukausi sitten se paikattiin ja nyt alkoi särkeä yötä päivää. On kai viisaudenhampaatkin tulossa.
Syyskuun alussa 1970 asun edelleen East Hamptonissa, olen käymässä Manhattanilla ja kirjoitan: Täällä New Yorkissa ei kuumuus vain hellitä. Se on ihan pökerryttävää. Ilma on niin likaista, että kurkkuun pistää. Täällä naiset marssivat kaduilla osoittaen mieltään naisten vapauksien puolesta. Ainahan täällä joku jostain syystä osoittaa mieltään. Pakkaan tavaroita Floridaan lähtöä varten. Olen tavannut erään tytön joka soitti Joensuussa Viitasalon Maritan kanssa pianoa Musiikkikaupassa, jossa olin ollut töissä. Hän tuntee samoja ihmisiä Joensuussa kuin minäkin. New York on sentään niin iso paikka, ettei siellä tuttuja kovin usein vastaan tule, kirjoitan. Luitteko lehdestä, kun ne 4 Pan Amin konetta kidnapattiin Jordaniaan pantiksi, että USA luovuttaisi sen jordanialaissyntyisen Kennedyn murhaajan. Ihmiset ovat kuohuksissaan. Tässä oli kyseessä Robert Kennedyn vuonna 1968 salamurhannut Sirhan Sirhan.
Kirjeitä Floridasta
Syyskuussa 1970 kirjoitan: Terveiset täältä helteisestä Miamista. Tänään olin uimassa meressä. Vesi oli kuin keitettyä, suolaista ja kirkasta. Mutta muutama päivä sitten se oli vaarallinenkin. Odottelimme nimittäin hurrikaania hirmumyrskyä. Radiossa ilmoitettiin, että hirmumyrsky on tulossa Miami Beachille yli 100 km:n tuntivauhtia. Suljimme talon ja odottelimme pelon vallassa. Ensiksi alkoi tuulla ja sataa rankasti. Sitten alkoivat tavarat lennellä. Meren pinta nousi muutaman metrin aivan talon eteen ja oli vain 10 metrin päässä etuovesta. Sitten se meni ohi, se oli sivuuttanut Miamin ja mennyt Mexicon lahdelle. Aamulla 4 aikaan saimme taas tiedotuksen, että hurrikaani lähestyy. Vasta 2 päivää myöhemmin olimme varmoja, ettei se enää tule. Ihmiset olivat todella peloissaan. Viime vuonna tähän aikaan hirmumyrsky oli vienyt tästä talosta 2 huonetta, kylpyhuoneen ja uima-altaan. Nyt olivat varmoja, että koko talo menee sen tien.
Talo ei kärsinyt tällä kertaa, mutta patio alkoi murtumaan ja murtuma laajeni hyvää vauhtia kohti uima-allasta. Viereisellä tontilla vahingot olivat jo huomattavat: Pool house menetti päädyn. Päivää ennen varoitusta minä olin sanonut, että haluaisin nähdä ihan oikean hurrikaanin. Seuraavana päivänä se oli sitten tulossa. Tuntuu niin ihmeelliseltä, miten erilaista kaikki on täällä kuin siellä.
Lokakuussa 1970 kirjoitan: Menen muutaman päivän päästä taas hakemaan jatkoa viisumiin. Kävimme säännöllisesti Palm Beach-clubilla, jossa perheellä oli osakehuoneisto. Erään kerran häkissä ollut pieni marakatti riisti aurinkolasini kulkiessani ohi. Kun yritin napata ne takaisin, se puraisi minua kipeästi sormeen. Onneksi en saanut mitään tautia siitä, mutta en kyllä lasejanikaan. Siskoni tietää varmasti yhden maailman kuuluisimmista laulajista: Tom Jones. Tapasin tai paremminkin näin vilaukselta hänet samaisella klubilla. Täällä näkee tunnettuja ihmisiä, koska niillä on asuntoja täällä.
Tulee mieleen Tom Jonesin konsertti Turun Linnan pihalla. Satoi kaatamalla. Hän tuli lavalle ja sanoi, että on niin kotoisaa kuin Wales’ssä. Kengät täyttyi vedestä. Sateenvarjot piti jättää portille. Takaisin kirjeisiin. Parin korttelin päässä siskostani asuu Ville Ritola, kuuluisa suomalainen juoksija. Olikohan tuo nimi oikein. Oli ollut kai joskus Berliinin Olympialaisissa. Kyllä se oli Ville Ritola. Melkein nolottaa moinen tietämättömyys, mutta ei auta jälkeenpäin parannella! Silloin ei voinut googlettaa!
Marraskuun alku 1970: Lämmintä ja ukonilmoja riittää. Olen saanut viisumiin jatkoa puoleksi vuodeksi. Joulu alkaa jo lähestyä. Menin tänään uimaan ja meri on vielä hurjan lämmin. Täällä on jatkuvasti lentokaappauksia. Amerikkalaiset eivät eläisi yhtä päivää ilman puhelinta. Telkkarissa oli Suomesta ohjelmaa. Ei se ollut paljon mistään kotoisin. Oli Iittalan Lasista ja Tapio Wirkkalasta ym. Voi olla, että tästäkin olisin eri mieltä itseni kanssa. Hah!
Marraskuu 1970: Siskoni Sinikka on tullut tapaamaan minua. Floridan aurinko on paahtava, ei tartte olla kuin vähän aikaa ulkona niin päivettyy. Meri on ihanan turkoosi ja tyyni. Lähellä on diskoteekki nimeltään Castaway. Playboy Club. Ja jokin toinen ihan mielikuvituspaikka. Menimme Hotelli Fontainebleau’n katsomaan rocklaulaja Little Richardin esiintymistä. Jos olet kuullut laulun Tutti Frutti – se oli hänen läpimurtohittinsä. Kävimme Fort Lauderdale’ssa – se on turisti- ja rantakaupunki. Alkaa kyllästyä tähän jatkuvaan auringonpaisteeseen ja rantaelämään. Tekisi mieli lähteä siskon mukana New Yorkiin. Täällä Floridassa postikorteissa on kuvia, kun joulupukki ajaa veneellä tai ui, kuvia palmupuista ja kaiken näköisiä kesäisiä maisemia.
Kirjeitä New Yorkista
Tammikuu 1971: Terveiset täältä, asun Itäisellä 90. kadulla Madison ja Lexington ave. välissä.
Syyskuu 1971: Elämä menee entiseen tahtiin. Koti-ikävää podin ja käyn Itäisellä 86. kadulla Pikkusuomessa – Little Finland ravintola – on suomalaisten kohtauspaikka. Siellä käydään melkein kerran viikossa, joskus tavataan tuttuja joskus ei. Toisinaan emäntä on tehnyt kaalikääryleitä ja ne maistuvat kotoisilta.
Sana kiersi suomalaisten keskuudessa – viidakkorumpu toi usein viestejä suomalaisartistien vierailuista. Joka tapauksessa kirjoitin näin: Jukka Kuoppamäki ja Tapio Heinonen olivat täällä pari viikkoa. Lähtivät Suomeen tiistaina Syksyn Sävel -kilpailuihin.
Tammikuu 1972: siskoni kanssa olimme tilanneet puhelun Suomeen, mutta Maija joutui lähtemään ennen kuin puhelu yhdistettiin ja sitä harmittelin kovasti. Kirjoitan: Terveinä olemme olleet. Ei edes joka talvinen angina ole vaivannut. Toukokuu 1972: Toivotan kirjeessäni Hyvää äitienpäivää. Kirsikkapuut ovat kukkineet ja lakastuneet jo. Täällä tuntuu olevan kylmää ja sateista. Kova kiire, ei jouda kirjoittamaan pitkää kirjettä. Teen matkajärjestelyjä kotiin päin.
Postikortti Long Islandilta Southampton elokuu 1974: Kun ensimmäinen humu ja hämmästys meni ohi, on lomakin alkanut tuntua lomalta. Ollaan oltu kolme päivää rannalla. Ensi viikolla palataan suureen cityyn ja Broadwaylle katsomaan show.
Kirjeitä Tukholmasta
Juhannus 1976 on ollut kesän lämpöennätykset. Kun saavuimme Tukholmaan omalla amerikanraudalla Dodge Dart’lla, minua pelotti jostain syystä ruotsalaisten reaktiot. Varmaan oli tullut luettua lehdistä, että ruotsalaiset kirjoittavat lähes päivittäin sanomalehdissä: En Finne igen! Mutta kun parkkeerasimme Kungsgatan’lla McDonalds’in eteen, pari nuorta ruotsalaista tervehti meitä suurieleisesti huiskuttamalla kättään Heja Finland! Sen parempaa tervetuliaistoivotusta emme olisi voineet saada.
Asumme Lidingö’ssä, Fregattvägen. Ruotsalaiset nostivat kulmiaan kuullessaan osoitteemme. Elitistiseksi muodostunut asuinalue. Mutta sitähän me ei vielä tiedetty, ihmeteltiin vaan, kun aina piti toistaa osoitteensa! Millesgården veistospuisto on vieressä.
Metroasema Lidingössä on aivan hurmaava. Kuin lastenkirjassa. Seisoin usein saaren kallioilla ja seurasin, kun Suomenlaivat lipuivat ohitseni Värtanin satamaan. Kallis paikka tämä Tukholma, kirjoitan. Erityisesti liha ja makkara ovat hirveän kalliita. Mansikat maksavat n. 6 mk/litra. Ainut vaikeus näin alussa on tietysti kieli. Ei kouluruotsilla ymmärrä, jatkuu kirjoitus. Korostus tuottaa aluksi vaikeuksia eniten, mutta vähitellen saattaa jopa oppia ymmärtämään laulamista.
Ja niinhän sitä oppikin. Koulupohja oli sen verran vankka. Kolmen viikon kuluttua, erotti jo tv:n urheiluraporttien suoltamat numerotilastot. Hymyilyttää muisto siitä, kun työpaikallani oli useita Vaasasta kotoisin olevia suomalaisia. Kun he juttelivat äidinkielellään suomenruotsilla, yksi ruotsalainen kommentoi: Suomen kieltä on helppo ymmärtää! Postikortti Tukholmasta Huhtikuu 1977: Ollaan taas palaamassa normaaliin rytmiin… töihin ensi viikolla.
Kirjeitä Johannesburgista
Tammikuu 1978. Lensimme Helsingistä Hampuriin. Menimme junalla Belgiaan, vaihdoimme Liegessä Luxemburgin junaan. Meillä oli makuuvaunupaikat, mutta tuli yllätys! Kuusi henkeä, miehiä ja naisia samassa osastossa. Ja kaikki tiukkaan pakattuna. Hyvä että hengittää voi. Viiden aikaan aamusta jäätiin sitten Belgiaan. Odottelimme 3 tuntia Luxemburgiin menevää junaa. Siellä ei ennätetty kauaa olla kun klo 18 samana iltana lähti lento Johannesburgiin. 8 tuntia lähdön jälkeen oli välilasku Kenian Nairobissa ja 5 tunnin lento sieltä Johannesburgiin.
Yllätyin jo Jan Smuts’in lentokentällä, kun naistenhuoneessa oli musta nainen ojentamassa käsipyyhettä. Mihin oikein ollaan tultu? Lentoasema on myöhemmin uudelleen nimetty. Ensin asuttiin Holiday Inn:ssä, parin päivän päästä taksikuski sanoi tietävänsä erittäin edullisen ja hyvän paikan, jossa asua. Saksalaiset ovat omineet sen. He ovat säästäväisyydestään tunnettu! Varmasti eivät maksa ylihintaa! Muutamme apartment complex Hotel Maristonin 18. kerrokseen talossa, jossa on 30 kerrosta. Maksamme etukäteen kuukauden vuokran.
Ikkunasta voi nähdä kultakaivoksia, jotka ovat avolouhoksia. Sinne tehdään turistikierroksia. Tapaamme värvääjän, joka yritti saada meitä muuttamaan Australiaan. Hotellin ovesta astui mies, joka oli kuin suoraan elokuvasta: täydellinen safari-look. Olisi tehnyt mieli sanoa hänelle Stanley, otaksun? Levottomuuksia ei ole. Tuntuu ihan kummalliselta ne lehtijutut mellakoista. Liikennepoliiseja on kyllä, mitään armeijaa ei ole näkynyt. Erottelustakin on vähän vaikea sanoa. Selvenee kait myöhemmin. Eihän sitä kaikkea näin heti voi tietää eikä havaita. Ja selvisihän se. Puistonpenkeissäkin luki nie-nie blankies.
Mellakat olivat Sowetossa, mustille varatulla asuinalueella. Emme tienneet, että mustille ja värillisille tai valkoisille olivat eri kaupat. Menin vahingossa mustille tarkoitettuun kauppaan ja ihmettelin lähes vihaista tuijotusta. Meni turismin piikkiin. Lähdimme junalla Pretoriaan ja juna-asemalla rotuerottelu oli silmiinpistävää: asemia oli kaksi perätysten, toinen valkoisille ja toinen mustille ja värillisille. Parhaat vaunut olivat valkoisten asemalla, ja mustien vaunut olivat junan takaosassa, jossa ihmisiä tungeksi katolla ja ikkunoissa.
Pretoriassa etsiydyimme Suomen suurlähetystöön, jossa tapasimme uneliaan hum. kandin virantoimituksessa. Toiset virkailijat olivat Kapkaupungissa. Elokuvateatterit olivat suuri pettymys, sellaisia elokuvia ei näytetty, joissa esiintyi useampaa rotua. Tosi tylsiä filmejä! Suurkaupunkihan tämä on. Joten älkää luulko, että täällä savimajassa asutaan! Muotikatu vilisi toinen toistaan hienompia liikkeitä kuten Dior jne..
Kadulla tuli musta mies vastaan, puhutteli englanniksi, pälyili ympärilleen ja näytti varovasti nyrkkiään, jossa oli timantti: massa, ostakaa tämä. Aito tai ei – kauppoja ei valitettavasti syntynyt, koska meitä varoitettiin ostamasta varastettuja timantteja tai joutui virkavallan kynsiin! Kirjeeni jatkuu: Radiossa on englanninkielinen, afrikaansinkielinen ja 2 musiikkikanavaa. Jos olet joskus harrastanut kuunnelmia Suomessa, tiedät mitä ne ovat: Kalle Kustaa Korkin ja Pekka Lipposen seikkailut. Joka päivä viritimme korvamme ja kuuntelimme paikallista kanavaa- erittäin laadukkaita!
Tv:n kuva oli tosi sumea, meille kerrottiin, että se johtuu jostain, mikä on näille leveysasteille tyypillistä – siihen aikaan. Ihmiset kävivät paljon videolainaamoissa. Niissä ei välitetty erottelusta, sai vaikka millaisia elokuvia lainaksi. Ilmasto on miellyttävä. Tosin paikalliset sanovat, että kuumin aika on ohi. Aurinkorasvat taisi unohtua, kun iho paloi kahdessa tunnissa vesirakkuloille. Tammikuussa oltiin menossa jo kohti syksyä eteläisellä pallonpuoliskolla. Kauppojen ikkunoissa luki Syysale.
Tammikuu 1978: Meillä on yli 30 astetta lämmintä, vaikka kesän pitäisi olla ohi. Ukkostanut monena päivänä. Johannesburg on hyvin amerikkalaismainen ja rauhallinen kaupunki. Kirjoittelemme pian, kunhan asetumme jonnekin.
Marja-Leena
LUE MYÖS:
