Eräs ystäväni soitti ja kysyi, mitä merkitsi koronan aiheuttama sulku, jonka vietin yksinäisyydessä?

Ensin ajattelin, että hyvinhän se meni. Sitten alkoi hiljalleen takaumien vyöry, joka vei yöunet. Maaliskuun alussa viime vuonna kysyin vielä – Onko koronaa Barcelonassa? Sen jälkeen ei tarvinnut kysellä…

Barcelonalaiset mukautuvat sääntöihin

Barcelonan kadut autioituivat hetkessä. Kaikille maskit ja kertakäyttökäsineet. Välimatka toisiin, käsidesit ja vartijat. Poliisipartiot ja kansalliskaarti. Rajoitukset, ohjeet ja kontrolli. Siihen loppui poskisuudelmat.

Alistuin tottelemaan siinä missä muutkin. Vain pakolliset menot, ruokakauppaan, apteekkiin, pankkiin tms. Joka tuutista toitotettiin, ettei näihinkään nyt olisi sopivaa juuri mennä.

Karanteenipäivän askareet

Aamiaisen laittoon saattoi paneutua. Kananmunia, paahtoleipää ja hilloa. Hedelmä. Kahvia. Vein tarjottimen olohuoneeseen parvekkeen lasiovien eteen – avasin ovet ja aloin nauttia aamiaistani miettien päivän suunnitelmia. Hyvin erikoinen tilanne, ihmettelen ja mietin, mistä alkaisi… Aamiaisen jälkeen siivosin perinpohjaisesti, pesin astiat – ja lattiat.

Korttelin roskikset olivat noin 50 m päässä aukiolla. Sinne kiertelin ylimääräisen korttelin. Mutta koko päivän askeleet olivat silti alle tuhat. Yksi koiran ulkoiluttaja, pari partioautoa ja muutaman kaupan myyjä sattuivat näköpiiriini.

Katujen painostava hiljaisuus

Tunnelma oli odottava. Todella outoa nähdä suurkaupunki näin hiljaisena. Kuin sarja – Survivors – jota katsoin Ruotsissa kauan sitten.

Hälytysajoneuvojen äänet halkovat hiljaista kauppakatua. Kiinalainen hedelmäkauppias on sulkenut kauppansa sulun ajaksi.

Rajoitettu liikkuvuus

Kauppareissu kestää noin tunnin. Maskit kasvoilla jonotetaan 2 m päässä toisista, jono kiertää korttelia. Kerrankin pelkkä odotus on palkinto. Saa olla ihmisten joukossa. Kuulee sentään puhetta ja on itse osa näytelmää. Ovella vartija päästää sisälle, suihkauttaa käsidesiä ja valvoo kertakäyttöhanskojen virittelyä. Kauppaan pääsee sitä mukaa, kun joku poistuu sieltä. Ostokset voi tehdä rauhassa, kunhan pitää välimatkaa muihin.

Rajoitusten alkupäivinä muutamat hyllyt ammottivat tyhjyyttään, mikä herätti levottomuutta. Mutta tilanne rauhoittui, kun tavaraa ilmestyi hyllyille tasaiseen tahtiin. Ei ollutkaan syytä hamstrata. Poikani herätti minut jo helmikuun puolella, kysymällä olenko ostanut ruokatarvikkeita pakastimeen ja kuivamuonaa kaappiin. Silloin ajattelin, että tuskin tämä sentään niin kauaa kestää. No nyt on pärjäilty jo yli vuoden!

Kassoja on useita, mutta kassajonoja on vain yksi. Työntekijät pitävät tiukasti asiakkaat hyppysissään: huutavat seuraavan asiakkaan luokseen – cliente! – kun edellinen asiakas on maksanut ja pakkaamassa – vasta sitten seuraava saa tuoda ostoksensa liukuhihnalle. Joka kaupassa sama meno. Ei näytä olevan välimatkan pitäminen yhtään sen vaikeampaa. Eikä aikaa vievää! Vartija suihkauttaa lähtiessä käsidesiä ja päästää seuraavan asiakkaan sisään.

Askeleita tulee ihan mukavasti. Nautin auringosta. Kotiin tullessa on neuvottu, että ainakin kengät pitäisi jättää käytävään. Jotkut menevät suihkuun ja pesevät kaikki vaatteensa. Ja ostoksensa. Heitän kertakäyttökäsineet roskiin, ja pesen kädet huolella.

Tavoitteeni on 4000 askelta, tiukkaa tekee. Kauppa. Apteekki. Pesula. Roskis. Kerran noudin paketin postista, joka oli auki aamupäivän. Ihanaa! Kolmen kilometrin lenkki! Jono oli pitkä, eikä yhtään edistystä puoleen tuntiin. Ja pian ovet sulkeutuisivat koko päiväksi!

Yhteys lajitovereihin

Tyttären perhe piti yhteyttä videopuheluin. Siinä päivän kohokohta. Lapset olivat kotikoulussa, he eivät päässeet ulos seuraavaan kahdeksaan viikkoon.

Sukulaiset ja ystävät soittivat onneksi usein. Lähettivät kirjoja ja lehtiä.

Iltakahdeksalta naapurusto kerääntyi taputtamaan parvekkeille, rohkaisimme toisiamme kestämään! Yksi soitti saksofonilla – Tribute to Jimi Hendrix.

Varovainen avautuminen

Tunnelma oli ollut alaviritteinen kautta koko karanteeniajan. Muistan niin hyvin sen toukokuisen aamun, kun tuli ensimmäinen oma lenkkivuoro! Helpotus! Tuntui siltä, kuin olisi ollut pimeässä huoneessa pitkään, ja kesti vähän aikaa, että silmät tottuivat valoon!

Ensimmäistä kertaa näin lapsia ulkona, matkalla jonnekin. Se näky vavahdutti. Lapsiraukat, miten he ovat selvinneet?

Kampaamojen aukeaminen oli yhtä juhlaa! Piristysruiske kerrassaan. Julkinen liikenne oli toiminut koko ajan harvennetuin bussivuoroin. Metroon en edes pyrkinyt. Minne olisin mennyt? Terveyskeskuksessa kävin kerran kävellen.

Oman itsensä kanssa muutoksen keskellä

Muutos on menossa koko ajan. Elämässä tapahtuu muutoksia. Mutta nyt ISO muutos tuli ISOLLE porukalle yhtä aikaa, se siinä on erikoista. Yksin sen keskellä vietetyt viikot jäivät sisimpään väräjämään. Jotain meni erilailla. Vanha klisee tuli osaksi todellisuutta pakon edessä: elä hetkessä.

Miten sain ajan kulumaan? Lukeminen oli yksi tärkeimmistä. Kutominen, maalaaminen, yhteydenpito sukulaisiin ja ystäviin. Pienet arkipäivän askareet. Ihmisten kohtaaminen parvekkeella iltaisin. Digiajan laitteet päästivät tutkailemaan uutisia maailmalla ja helpottivat sisällä olon ahdinkoa.

Miksi tätä vaihetta tullaan kutsumaan historian kirjoissa? Kun maailmassa tapahtuu merkittäviä asioita kysytään: Missä olit silloin? Irina Milan sen lauloi levylle.

Marja-Leena