Kesärodeo jatkuu

Barcelonasta palattuani junassa Turkuun ihmettelin äkkinäistä maiseman muutosta kiehuvasta suurkaupungin kuhinasta levolliseen suomimaisemaan. Olin aika väsynyt laukkujen purkamisesta. Ajattelin jopa, että hyvä ettei ihan heti tarvinnut lähteä uudestaan liikkeelle, mutta jo ennen viikonloppua olin virittelemässä autoa matkakuntoon!

Mikä saa ihmisen ajamaan 600 kilometriä kohti koillista ja toiset 600 kilometriä takaisin viikossa? Kesä tietenkin! Toyota vei Forssaan, siellä on Hurrikaani-niminen tavaratalo, varmaankin sen seurauksena ajoin edellisellä reissulla väärästä liittymästä ulos.

Nyt saavuttiin Lahteen, jossa odotti kolmen ruokalajin lounas. Ja monta bischon frisè koiraa. Yksi oli niin pieni – nimeltään Ronja, että mahtui vaikka taskuun. Lahdesta jatkettiin Pajulahteen, Mikkeliin ja Varkauteen, Joensuuhun, takaisin päin tullessa lisäksi Orimattilaan, ja lopuksi Lohjan kautta Turkuun. Tulomatkalla puhelimestani loppui akku, mutta onneksi neljäsluokkalainen Eric oli apukuskina ja hän luki karttaa kuin vanha tekijä. Hänen kännykästään kuului: gire a la derecha i 300 metros…kertaakaan ei ajettu harhaan!

Paluu juurille ja heti tietää, mitä pitää tehdä, eikö totta?

Kotiseudulle Pohjois-Karjalaan jossa on ihmeen paljon tekemistä, vaikken juo kaljaa auringonnousuun kuten Leevi and the Leavings laulaa. Nurmikonleikkuu, kukkapenkit, marjametsään, lammelle tai järvelle uimaan, joelle kalaan, naapurin kanssa juoruilemaan, sadonkorjuu puutarhapalstalla, torikahveille, markkinoille haahuilemaan, kahvilan houkutuksiin lankeamaan, piirakoita maistelemaan, koiraystäviä taputtelemaan, sienimetsään, puistoon pesäpalloa pelaamaan, lettukesteihin, suosikkiravintolaan lounaalle, lähikauppaan, iltasaunaan…..ja vielä kaveriltakin pitää tiedustella: näitkö sen? ostitko sitä? ja vaikka mitä….ja silti jäi monta paikkaa kokematta kuten Jokiaseman aamiainen….

Otteeni on ihan erilainen, heti ja töpinäksi, muuten aika loppuu kesken. Niin kuin joka tapauksessa kävi. Ovet käy ja porukka on kuin varpusparvi, koko suurenee ja pienenee. Joku tulee toiset lähtee toisesta ovesta. Mene toiseen vessaan! kuuluu sisäkäytävästä. Ulko-ovi on aina auki. Ja naapurin koirakin tulee pihaan ‘omalla luvalla’.

Hämmästyksekseni Tokmanni tavaratalo on kotikonnuillaan kuin mikä tahansa tavaratalo suurine päivittäisine ruokaosastoineen, liha- ja kalatiskeineen. Turussa Tokmanni on pienentänyt ruokaosastojaan, joissa on aina ollut muutenkin vain kuivamuonaa. Loyd’n Rooibos-tee on suosikkini, ja sitä saa vain Tokmannilta.

Onneksi on ABC-asemat

Kun puolet matkustajista on lapsia, takuuvarma pysähdyspaikka on ABC. Niitä on juuri sopivin välimatkoin ja kaikki saavat muonaa, juomaa ja muuta virkistystä riittävästi. Leikkipaikka takaa aikuisille ruokarauhan. Sitten autot tankataan ja matka jatkuu!

Taukopaikalla Ruhassa nuorempi polvi päätti suoristaa siimat ja lähteä virvelöimään Porvoonjoelle. Saalis vain suureni malttamattomien kalamiesten puheissa, ennen laskeutumista joenuomalle. Ilman saalista lopulta palattiin, silti kasvot loistivat kuin Naantalin aurinko.

EU:n kirjallisuuspalkinnon voittanut teos äänikirjana

Aloin kuunnella sveitsiläis-saksalaisen Benedict Wells’n Yksinäisyyden jälkeen, 2016 (Vom Ende der Einsamkeit). Hän on 1984 syntynyt aatelisperheen vesa ja hänen syntymänimensä on Benedict von Schirach. Syntymäpäiväkin on hieman erikoinen 29. helmikuuta.

Tarinan nuori perhe asuu Münchenissä. Vanhemmat kuolevat auto-onnettomuudessa ja siihen päättyy kolmen kovin erilaisen sisaruksen lapsuus. Nuorin Jules on yksitoistavuotias ja hän on kirjan tarinan kertojana, veli Marty on muutaman vuoden vanhempi, ja sisar Liz on neljätoista vuotias. Lapset joutuvat sisäoppilaitokseen ja yhteydenpito on satunnaista.

Olen alkuminuuteilla, joten kiinnostavaa kuunneltavaa on luvassa lisää. Tiedän jo etukäteen, että kyse ei ole nyyhkyromaanista, ja että menneisyys hallitsee näiden ihmisten elämää. Kysymys kuuluu, voiko sitä muuttaa?

Kirja-arvosteluissa kerrotaan: Yksinäisyyden jälkeen on tyylikäs, herkkä ja syvällinen. John Irving: Yksinäisyyden jälkeen on koskettava ja ansiokas – ja ajaton.

Nostalgia taittuu leipomalla

Elokuinen aamu alkoi koreasti auringonnousulla. On tulossa hellepäivä länsirannikolle uhoaa säätiedotus. Vaivasin pullataikinan kohoamaan ja riensin lenkille Kakolan rinteeseen. Palattuani se oli juuri sopivaa leivottavaksi. Käytin kanelin levittämiseen teesihtiä pallo. Sillä saa todella tasaisen kerroksen taikinalevylle. Se pölyttää myös tomusokerin tarvittaessa.

Kanelintuoksu on taianomaista. Helposti löytää itsensä lapsuudesta tai vaikka opiskeluajoilta. Siinä on jotain turvallista ja rauhoittavaa.

Leipominen kannattaa aina!

Marja-Leena