Mustikoita, mustikoita…

Tapasin Portsassa puheliaan naapurin. Juttu luisti ja tarinaa riitti. Sukuselvitys tuli tehtyä juurta jaksain. Myös julkkisten poika- ja tyttöystävät käytiin läpi. Olin varma, että torimyyjät ehtivät poistua ennen kuin pääsen kaupantekoon. Kun sitten sain suunvuoron, yritin kertoa, että on kiire mennä ostamaan marjoja torilta, hän toppuutteli: ei, ei tarvitse ostaa, tiedän hyvän mustikkapaikan, mene sinne keräämään. Marjat ovat suuria ja paikka on ihan lähellä ja sinne on helppo mennä, kunhan vain muistaisi suon nimen! Ehkä ensi kesänä sitten…

Walter Savage Landor ja Rose Aylmer

Lukiessani Vikram Seth’n kirjoittamaa kirjaa Sopiva nuori mies, törmäsin kiehtovaan tositarinaan. Aloin etsiä tarkempia tietoja näistä pari sataa vuotta sitten eläneistä henkilöistä, jotka ovat tavanneet ja olleet kenties rakastavaisia.

Walter Savage Landor (1775-1864)

Tämä herra on ollut erittäin tuottelias ja hyvin aikaansaapa kirjailija, runoilija ja aktivisti. Koko perhe oli kirjallisesti lahjakas, hänen veljensä oli myös kirjailija.

Walter oli perheen vanhin poika ja peri suuren omaisuuden lääkäri-isältään. Hän muutti Etelä-Walesiin Swansea-nimiseen kaupunkiin tehtyään jo isänsä eläessä tämän kanssa rahoitusjärjestelyn, mikä olikin tarpeen, koska hän jatkoi kannattamattomien julkaisujen tekemistä. Walesissa hän aloitti kuitenkin yhden huomattavimmista töistään: sankarillisen runokokoelman Gebir, joka käsittää seitsemän kirjaa. Landor asusti kaupungissa Nancy Jones -nimisen paikallisen tytön kanssa, he saivat lapsen, joka kuoli. Lapsen äiti menehtyi myös, luultavasti tuberkuloosiin.

Landor oli muutenkin omituinen heppu. Vaikka hänellä sanotaan olleen ylevä luonne, hänellä oli myös vilkas temperamentti. Kiivasluontoisena hän haastoi riitaa isänsä, naapureidensa, viranomaisten, kenet tahansa loukkaavan osapuolen kanssa, oli kuriton ja vapautta rakastava. Hän jätti epäsovinnaisesti hiukset puuteroimatta, joka oli ajan ja tavan mukaista. Käyttäytyi ‘maalaisesti ja hillittömästi’, ampui kohti naapuriopiskelijan ikkunaluukkuja rukoushetken aikana, jonka seurauksena hänet erotettiin yliopistosta.

Hän ei suostunut palaamaan takaisin Oxfordiin, riitautui siitä isänsä kanssa ja muutti Lontooseen. Siellä hän kirjoitti ja syytti Britannian hallitusta sorrosta niin ulkomailla kuin kotimaassa. Näin Landor tuli aloittaneeksi elinikäisen työskentelyn poliittisen kirjallisuuden parissa.

Hän meni vieläkin pidemmälle: uhrasi omaisuutensa ja varusti oman sotajoukon taistellakseen Espanjassa ranskalaisia vastaan. Se johti tietysti taloudelliseen ahdinkoon, ja asuikin myöhemmin Italiassa finanssihuolien rasittamana, Firenzessä on hänen viimeinen leposijansa.

Hänellä oli kuitenkin joukko ystäviä, jotka riensivät apuun ja kuvasivat häntä mitä hyväntahtoisimmaksi ja anteliaaksi mieheksi, jolla oli loistava huumorintaju.

Mutta ennen näitä tapahtumia hän tapasi naisen, jonka seurauksena syntyi hänen tunnetuin runonsa.

Rose Aylmer (1779-1800)

Rose Whitworth Aylmer oli paroni Henry Aylmer neljännen ja hänen vaimonsa Catherinen ainoa tytär. Äiti Catherine oli lordi Whitworthin sisar.

Landorin runo on kirjoitettu Rosen (14.10.1779-2.3.1800) hautakiveen Kalkutassa (kuvassa): Rose matkusti Intiaan tätinsä Sir Henry Russellin vaimon kanssa, kun äiti solmi toisen avioliiton. Setä toimi Bengalin korkeimman oikeuden tuomarina. Rosen piti avioitua setänsä pojan kanssa, mutta sai pari vuotta saapumisensa jälkeen koleratartunnan ja kuoli setänsä talossa 20-vuotiaana.

Landorin runot ovat hellyttävän kauniita

Eeva Kilpi on kääntänyt Landorin runon On his seventy-fifth birthday kolme viimeistä säettä julkaisuun Tätä runoa en unohda (Otava 1977).

“Luontoa rakastin ja taidetta.
Lämmitin käsiäni elämän nuotiolla.
Se hiipuu, kohta on aika poistua.”

Muuten hänen tuotantoaan on suomennettu hyvin vähän, vaikka mainittu runoilija on kirjoittanut yli 300 runoa. Hän oli siitä erikoinen, että kirjoitti suurimmaksi osaksi latinaksi.

Runo, jonka Landor kirjoitti paroni Henry Aylmer IV:n tyttären muistoksi

Vuonna 1796 Landor oli parikymppinen, kun heidän tiensä Rose Aylmerin kanssa kohtasivat. Hän on sanonut, etteivät he olleet ‘indifferent‘ toisilleen.

Rose Aylmer, by Walter Savage Landor

“Ah what avails the sceptred race,
Ah what the form divine!
What every virtue, every grace!
Rose Aylmer, all were thine.

Rose Aylmer, whom these wakeful eyes
May weep, but never see,
A night of memories and of sighs
I consecrate to thee.”

Walter Landor tiesi, etteivät he enää koskaan tapaisi.

Alice Munro siteeraa Rose Aylmer -runoa:

Luin äskettäin kanadalaisen Munro’n novellikokoelman Nuoruudenystävä. Suuresti ihailemani Kristiina Rikman on sen kääntänyt suomeksi. Novellin – Oi, mitä auttaa – lopussa on osa runoa, jonka tunnistin Walter Savagen kirjoittamaksi ja suomennettuna ensimmäinen säkeistö kuuluu näin:

Marja-Leena