Naapurin rouva tuo jälleen lettuja – vaihdetaan kuulumisia ja poskisuudelmia. Sitten hän sanoo, että et ole ollut kahtena yönä kotona. Ahaa, tämä olikin kontrollikäynti. Yritin kertoa, että olin viikonloppumatkalla ja yövyin kalastajakylässä.
Uintireissu Barcelonan ulkopuolelle kalastajakylään nimeltä Premià de Mar alkoi lupaavasti. Hellepäivä vaikka on jo syyskuu, eivätkä koulut ole alkaneet vielä. Mutta rannalla liehuu punainen lippu – eli ei saa mennä uimaan. Syykin selvisi – vedessä on kuolleita rottia. Silmälläkin ne erottaa, niitä kelluu joka puolella pitkin rantavettä. Vesi olisi kyllä lämmintä. Seuraavana päivänä on vihreä lippu – nyt vesi on kuulemma ihan puhdasta ja uintikelpoista!
Uimareissu Can Drago-maauimalaan aiemmin oli ollut niin loistava ja uimalahan on vain kiven heiton päässä kotoani. Vielä myöhemminkin kesän vaihtuessa omissa ajatuksissa jo syksyyn, uusi uimareissu vaikutti mukavalta idealta, kun oli vielä lämmintäkin 24 astetta. Mutta maauimala oli jo sulkemispuuhissa, paitsi sisäuimahallin jäseniltä. Päästettiin sisään, etteivät liput vanhenisi, mutta vain tämän kerran. Ihanat espanjalaiset! Kuulostaa joka kerta niin mukavalta – ei petytty taaskaan! Joustetaan kun kerran voi, kaikille tulee hyvä mieli.
Menneisyys ei jätä rauhaan: muistuu eräs viikonloppumatka, kun matkasimme USA:ssa Vermontiin hiihtoreissulle – slalom oli silloin sen nimi – nykyään laskettelu. Ikinä en ollut laittanut sellaisia suksia jalkaan. Enkä tämän reissun jälkeen varsinkaan.
Mutta ylpeänä sanoin, että olen koko ikäni hiihtänyt, tämä ei voi niin vaikeaa olla. Sujautin helpon rinteen suoraan alas, minua katsottiin hieman oudoksuen, mutta en välittänyt. Päätin ottaa isomman haasteen: lähdin hissillä ylös, puolivälissä näin että rinne oli kohtisuora, aloin voimaan pahoin. Mitä minä teen? Olin paniikissa. Jospa tulen takaisin hissillä saman tien. Mutta en uskaltanut, rinne oli niin jyrkkä.
Jäin huipulla pois. Otin sukset syliin ja päätin laskea pyllymäkeä rinteen takaa alas, mutta rinne jatkui ilmeisesti Kanadan puolelle. Onkohan täällä ratsupoliiseja, ne varmaan löytävät ruumiini joskus, jos eksyn lopullisesti. Ilta alkoi hämärtää. Jatkoin lumessa tarpomista, koska muutakaan en osannut, sukset olivat karata käsistä. Kiertämällä tunturia tulin lopulta muutaman tunnin kuluttua kylään. Olin niin väsynyt, että tärisin. Päätin laittaa sukset alhaalla jalkaan, ja pelastaa maineeni.
Pienehkö puro virtasi ja erotti majapaikat rinteestä. Sen yli meni puinen kaunis silta, jossa latu oli. Siitä sujautan, mutta herranen aika, väsyneenä ajoin ohi sillan, kellahdin nurinpäin. Sukset roikkuivat molemmin puolin töyrästä ja minulla pää vedessä. Onko kukaan muu meinannut hukkua hiihtoreissulla? Nostelin päätäni pois vedestä, pipo tipahti sinne. Lopulta onnistuin saamaan sukset irti, jolloin putosin tietysti kokonaan veteen.
Ja sieltä ei ollutkaan helppo kömpiä ylös. Muu porukka ihmetteli märkää olemustani majapaikalla. Ja kun kysyivät otanko huomenna sukset; kiitos ei, tykkään enemmän murtomaahiihdosta!
Marja-Leena
