Bengtskär – kaikkien majakoiden äiti
Majakat edustavat jotain arvoituksellista, ehkä niiden yksinäinen sijainti saa ne tuntumaan jotenkin mystiseltä. Pimeät illat tai myrskyinen sää ovat ehdottomasti kuin jännityselokuvien rekvisiittaa. Niinpä vierailu Bengtskärin majakalla oli ainutlaatuinen ja poikkesi tyystin tästä mielikuvasta. Sää oli kaunis touko-kesäkuun vaihteessa, meri melkein tyyni ja lähes puolentoista tunnin pituinen venematka mantereelta Rosalasta seesteinen.
Oli parhaillaan haahkojen pesintäaika. Ellei opas olisi kertonut näiden vesilintujen pesivän maassa meren tuntumassa, tuskin olisin heti huomannut hautovia naaraita, joita oppaan mukaan oli 98. Maastoutumisen mestareita kerrassaan. Siis toisin sanoen joka puolella majakkasaarta.
Bengtskär on kaikkien majakoiden äiti, sanotaan. Sen historiakin on niin dramaattinen. Ennen rakentamista, sen karikkoiset vedet jouduttivat monen laivan tuhoa. Rakennustyöt aloitettiin 1906 ja majakka valmistui vielä samana vuonna. Sittemmin se joutui molemmissa maailmansodissa hyökkäyksen kohteeksi, toisen maailmansodan aikaan heinäkuun lopulla 1941 saaresta käytiin suuri taistelu, kun venäläiset aikoivat räjäyttää saaren rakennuksineen tuusan nuuskaksi. Saarella oli tuolloin 38 suomalaista, koska majakanvartijaperheet asuivat saarella ja lapset kävivät koulua siellä.
Pieni historian oppitunti ja lautasellinen lohikeittoa sekä loistava sää kruunasivat työporukan kanssa tehdyn retken.
Montauk Point Lighthouse
Vietin yhden pitkän kesän Yhdysvaltain Itäisellä rannikolla, lähes 5 kuukautta East Hamptonissa Amagansettin kylässä. Mieleen on jäänyt erityisesti vaalean ruskeat kivettömät ja tuuliset hiekkarannat, jossa naapurusto tapasi lähes päivittäin.
Tuona aikana sain vierailla myös historiallisessa majakassa Montauk Point Lighthouse, joka on rakennettu 1792. Montauk on kokonainen kylä Long Islandilla. Nimensä se on saanut montauk-intiaaneista. Kylässä on huippuravintoloita ja kauppoja, siinä asustaa 4000 ihmistä. Elokuva Tahraton mieli, 2004 (Eternal Sunshine of the Spotless Mind) on kuvattu osittain Montaukissa.
Paluumatka alkoi iltahämärässä. Kuljettajamme ihmetteli, kun autoilijat eivät huomioineet autoamme, vaan jouduimme pariin otteeseen varsin erikoiseen tilanteeseen, kunnes hän huomasi, ettei Lincolnissa ollut valot päällä!
Paahteinen Albufeira
Portugalilaisen kaupungin nimikin on suomeksi majakka. Keskiajalla perustettu Faro on Algarven keskus ja siellä sijaitsee alueen kansainvälinen lentokenttä. Sinne lensin Lissabonista, ja majoituin Albufeiran kylässä.
Idyllisempää paikkaa tuskin on. Siellä lomailivat ihanissa valkoisissa vuokrataloissa hyvin toimeentulevat amerikkalaiset ja englantilaiset – aateliset mukaan lukien.
Elo- ja syyskuu olivat Atlantin rannalla vilkkaita. Rento rantailu ei oikein houkutellut, mutta Albufeiran rannat olivat kuvauksellisia ja siellä oli niin kaunista, niinpä eräänä päivänä olin kuvaamassa laguunissa rannan tuntumassa. Kamerassa oli värifilmi. Yhtäkkiä tuli aalto, joka pyyhkäisi jalat alta. Virta vei minut mukanaan ja pyöritti minua kuin karuselli. Kun lopulta pääsin rantaan, hiukset, silmät, korvat kaikki olivat täynnä hiekkaa. Ja olin lopen uupunut. Ei rannassa ollut mitään varoituksia viekkaasta virrasta. Ehkä paikalliset ja rannan vakiauringonottajat tunsivat sen. Kameran kuvat menivät sen tien.
Olisi pitänyt varoa Faroa!
Loppuelämät
Luen parhaillaan hyvin erikoista, lähes hienotunteista tekstiä siirtomaa-ajan Afrikasta: Abdulrazak Gurnahin Afterlives, (engl. 2020). Myötäilen lukemaani arvostelua, jossa sanotaan, että Gurnah on unohdetun Afrikan ääni, historian melskeisiin hävinneiden siirtomaiden kertoja, jolla on taito löytää suurista tragedioista hiljaista kauneutta.
Marja-Leena
